Videokoodaustekniikka asettaa etusijalle tila- ja ajallisen redundanssin eliminoinnin. Seuraavaksi esittelen teille, mitä menetelmää käytetään: video muodostetaan jatkuvalla eri ruutujen toistolla.
Nämä kehykset jaetaan pääasiassa kolmeen luokkaan: I-kehykset, B-kehykset ja P-kehykset. I frame on itsenäinen kehys kaikilla omilla tiedoillaan, jotka ovat täydellisin kuva (vievät suurimman tilan) ja voidaan purkaa itsenäisesti muihin kuviin viittaamatta. Videosekvenssin ensimmäinen ruutu on aina I-ruutu. P-kehys, "kehysten välinen ennustekoodauskehys", vaatii viittauksen edellisen I-kehyksen ja/tai P-kehyksen eri osiin koodatakseen. P-kehys on riippuvainen aiemmista P- ja I-viitekehyksistä. P-kehyksen pakkaussuhde on kuitenkin suhteellisen korkea ja vie vähemmän tilaa.
B-kehys, "Bidirectional Predictive Encoding Frame", jossa kehyksiä ennen ja jälkeen käytetään referenssikehyksinä. Ei pelkästään etuosaan, vaan myös takana oleviin kehyksiin, joten sen pakkaussuhde on korkein, saavuttaen 200:1. Se ei kuitenkaan sovellu reaaliaikaiseen lähetykseen (kuten videoneuvotteluihin), koska se perustuu seuraaviin kehyksiin.
Luokittelemalla kehyksiä videon kokoa voidaan pakata merkittävästi. Loppujen lopuksi prosessoitavien kohteiden määrä on vähentynyt merkittävästi (koko kuvasta kuvan sisällä olevalle alueelle).
Jos nappaat paketin videovirrasta, näet myös I-kehyksen tiedot
Jos laskemme aina pikseleiden perusteella, datamäärä on suhteellisen suuri. Siksi yleensä jaamme kuvan eri "lohkoiksi" tai "makrolohkoiksi" ja laskemme ne. Makrolohko on yleensä 16 x 16 pikseliä.
I-kehyksen käsittelyssä käytetään kehyksen sisäistä koodausmenetelmää, jossa hyödynnetään vain tämän kehyksen kuvan sisäistä spatiaalista korrelaatiota. P-kehysten käsittely ottaa käyttöön kehysten välisen koodauksen (eteenpäinliikkeen estimointi) samalla kun hyödynnetään spatiaalisia ja ajallisia korrelaatioita. Yksinkertaisesti sanottuna käyttämällä liikkeen kompensointialgoritmeja ylimääräisen tiedon poistamiseen